Tänään, lokakuisena päivänä auringon paistaessa hämyisästi pilviudun takaa ajattelen kauniita asioita. Tuntuu melkein keväältä, sillä kevät on uusien alkujen ja heräämisen aikaa. Puut ovat jo laskeneet lehtensä maan peitoksi, ainakin suurin osa niistä. Jotkut pitävä vielä kiinni pukunsa riekaileista, ne tuntevat itsensä niin paljaiksi ilman vihreää lehtiverhoaan, vaikka tietävätkin saavansa uuden. Niiden vain täytyy ensin luopua kaikesta, kestää pitkät pakkasyöt ja antaa pienten ja uteliaiden lumihiutaleiden koskettaa paljaita varsiaan. Vasta sen jälkeen, lempeän tuulen ja auringon myötä ne pukeutuvat jälleen. Mutta siihen on vielä pitkä aika.
Sisällä valkoisten seinien ja narisevan puulattian luomassa pienessä punaisissa idyllissä minä katselen, mutten puiden paljaita oksakiehkuroita taivasta vasten. Minä katselen eteenpäin ja tunnen, kuinka aurinko lämmittää sulavaa maata, kuinka se herättää esiin silmuja ja pienen pieniä ruohonkorsia. Kevät on saanut ne hämmennyksiin, eivätkä ne tiedä vielä, onko siihen luottamista. Kevät nimittäin, on uusi joka kerralla, eikä sitä aina tunnista heti alkajaisiksi, varsinkaan jos ei ole kovin rohkea ja luottavainen.
Lyhyesti sanottuna, tunsin tänään tarvitsevani - niin, nimenomaan tarvitsevani - blogia, jonka olin jo aikalailla haudannut menneisyyteen. Nimittäin niin kauan kun tunsin velvollisuudekseni päivittää sitä uusilla teksteillä ja kuvilla, se pysyi hiljaisena. Kun ymmärsin, että blogi ei tarvitse minua vaan minä sitä, saatoin päästää ajatukseni taas kulkemaan ja sormeni juoksemaan näppäimistöllä.
Te, jotka olette lukeneet blogiani joskus ammoisina aikoina, ette välttämättä tunnista enää tunnista kirjoittajaa tämän tekstin takaa. Myönnän, että osa runollisuudesta on epäilemättä Anna-kirjojen vaikutusta, olen juuri lukemassa sarjaa läpi pitkän tauon jälkeen. Luulen kuitenkin, että ne ja monet muut pienet asiat ovat tuoneet vain selkeämmin esille jotain sellaista mikä minussa on aina ollut, mutta mitä en ole koskaan uskaltanut näyttää. Jotkut keskustelut, jotkut sanat ovat saaneet pienen, melkein huomaamattoman portin aukenemaan. Ja tuo portti on se, josta pääsee siihen pieneen, salaiseen puutarhaan, joka piileskelee reippaan ja iloisen Päikin sisällä. Itseasiassa tänään mieleeni juolahti varsin kummallinen uusi ajatus. Tai en minä kummallisuudesta tiedä. Sellainen ajatus vain, että ehkä olenkin Päivikki, enkä Päikki. Osa kutsuu minua lempinimelläni, jonka olen itse valinnut itseäni kuvaamaan, kun taas toiset eivät ole oppineet sitä käyttämään. Pitkään ajattelin itseäni Päikkinä, Päikki on se jonka te olette kenties oppineet tuntemaan viime vuosien aikana. Päivikki olen minä, enkä aivan täysin vielä tunne häntä.
Ehkä joku miettii, kerronko ollenkaan sitä lupausta (niitä on tähän postaukseen varattu vain yksi), jonka haluan pitää. Edellisestä päivityksestä on aikaa, se julkaistiin huhtikuussa, ennen kuin Suomessa olivat lehdet puhjenneet odottaviin puihin, ennen kuin oli tapahtunut monta pientä ja suurta asiaa jotka kasvoivat minussa samalla kasvattaen, samalla niittäen ja leikaten. Hyvin yksinkertainen ja arkinen lupaus se oli, nimittäin ladata blogiin seuraavana kuvia Sveitsistä. Aion sen kuitenkin pitää ja samalla mielessäni palata niihin hetkiin ja unelmiin.
 |
| Kun kävin Kansallispuistossa ja kaikki oli aurinkoista unelmaa |
 |
| Joku pieni onnellinen Brienzerseen rannalla Berner Oberlandissa. Tuntuu että tuosta päivästä on ikuisuus. |
Ja sitten jotain uudempaa ja ajankohtaisempaa:
Elämässä on taikaa, enkä minä lupaa kirjoittaa uudestaan.
